Pakkaskeijujen jäljissä, säihkeessä

Tällä viikolla pakkaskeijut ovat vierailleet Metsässä. Viipyneet erityisesti aukioilla ja järvellä, leikkineet hetken ja sitten lentäneet taas eteenpäin. Tänään Metsä tarjosi kirkkautta ja säihkettä, miljoonia pieniä jalokiviä.



Elämän tuulisilla kulmilla ei välillä säästy ikävien sanojen kuulemiselta, kivunkaan kokemuksilta. Onneksi minulla on Metsäni, joka kohtelee lempeästi. Metsässä on ikiaikaista turvallisuutta, jota ei nykymaailman asiat heilauta. Tänäänkin tuttu polku toivotti kulkemaan kauneudessaan. Metsä kuiskaa lempeitä lauseita, kuunteletko?



Olen kasvattanut hentoja juuriani lähialueilla sijaitseviin luonnon tarjoamiin erityisiin paikkoihin. Minulla on jo muutamia. Miten paikat muodostuvat? Se voi liittyä esimerkiksi tiettyyn paikkaan liittyvään lohdutuksen tunteeseen. Lähden Metsään useinkin, kun asiat myllertävät mielessä. Eräässä tietyssä kohdassa koin kerran suuren tunteen asioiden järjestymisestä. Tuolle aukiolle palaan usein kuuntelemaan suurten puiden huminaa ja katsomaan, miten ne nyökkäilevät hyväksyvästi tuntemuksilleni. Puiden latvojen läpi näen taivaan ja pilvet, jotka tekevät matkaa yläilmoissa. Puiden latvat muodostavat taivaan taideteokselle kauniit kehykset. Täällä mieli muuttuu tyyneksi ja olen valmis taas palaamaan tuulisille tienoille.

Keltaiset retket

Keltainen, lempivärini, voimavärini. Keltainen on tämän syksyn teemaväri. Aamuauringossa korkealla kasvavien haapojen lehdet ovat kuin kultaa. Sykähdyn niitä katsellessani ja vedän itseeni niistä säteilevää energiaa. Ylhäältä putoaa päälleni kultainen sade. Tunnen itseni onnelliseksi ja voimakkaaksi. Jatkan päivän töihin.

Tapaan keltaisen rauhallisempia sävyjä astellessani pehmeänä, utuisena aamupäivänä järvenrantapolkua. Metsän pohja on keltaista täynnä ja rapisee kulkiessani. Sumuista maisemaa vasten keltaiset rantakoivut näyttävät iloisilta ja samalla rauhallisen odottavilta. Hengitän syvään metsän ja järven tarjoilemaa ihanuutta.

Syksyn paras keltainen retki oli tänään. Kotiseutuni vanha lampi oli entisellään, kun päätin lähteä sitä tervehtimään. Voimakasta energiaa auringosta, vastarannan kirkkaat sävyt sinistä taivasta ja ikikuusia vasten, peilityynen lammen rantaan heijastuen. Lammen toisessa päässä usvakeijujen tanssista lumoutuneena aika pysähtyy ja vie takaisin aikoja sitten tehtyihin retkiin tässä samassa paikassa. Tässä paikassa ei mikään ole muuttunut paitsi kauan aikaa sitten rakennettu kivipenkki. Kierrän lammen ja ihastelen kunnolla jokaisen näkymän, mitä minulle annetaan. Jatkan suolle, joka sekin lahjoittaa minulle satoaan - saan pipon ja hanskat täyteen jo pakkasen puremia, tummanpunaisia karpaloita. Täydellistä.

Kiitollisena keltaisista hetkistä, usvasta ja karpaloista,
Aino A.

Jk. Luethan myös kuvauksen onnistuneesta luontotyöpajasta ja Brainwolkista, jonka vedin tällä viikolla Kirskaanniemessä mukaville työkavereilleni syksyn ja synttärienikin kunniaksi.

Jk2. Kultaisia syysretkiä teille kaikille, nauttikaahan nyt!

Kurjet yllämme kaartelivat

Nyt kun hiihtomaille on sanottu haikeasti näkemiin ja järville tähyillessä näkee enää häivähdyksen talvisista reiteistä, on aika keskittyä kevään tuloon ja laittaa joka päivä merkille jotain kaunista. Kauneimmasta kauneinta on katsella muuttolintujen paluuta. Kurkia ja joutsenia, noita uljaita pohjolaan palaavia lintuja. Kuulet ensin äänet, aluksi vaimeampina, sitten lujempaa. Höristät korviasi, nostat kasvosi kohti taivasta ja tähyilet, missä ne menevät. Tuolla, hei näettekö, tuolla ne liitävät. Ne jäivät tähän kohdallemme, näettekö kuinka ne jäivät tähän kaartelemaan juuri yläpuolellemme. Oi suuret linnut, tervetuloa takaisin! Tänne kauniiseen kotimaahanne, jossa järvet rannan tuntumassa jo heijastelevat taivaan syvää sineä. Jääkö jokunen teistä tähän pienelle lähijärvelle asumaan, oi kunpa jäisikin.

Lähijärvi heijastelee jo rannan tuntumassa taivaan sineä.

Olen tuntenut tänä keväänä suurten lintujen paluun hyvin syvällä itsessäni. Syytä siihen en osaa selittää. Aiempina vuosina olen tuntenut niiden lähdön syvästi erityisesti katsellessani syysmuuttoja, ja paluiden ihastelu on saattanut hyvinkin jäädä kevätkiireiden jalkoihin. Mutta tänä keväänä lintujen paluu aiheuttaa sielussani sointia. Näiden sisäisten sävelien myötä olen hieman lueskellut suuren Sibeliuksen tuntemuksista liittyen lintuihin keväisin ja syksyisin. Sibelius koki voimakasta innoitusta juurikin kurkien, joutsenten ja villihanhien saapumisista ja lähtemisistä, ja hän koki kurkien äänten olevan kaikkein läheisintä sukua omalle sielulleen. Sibelius nimitti kurkia "nuoruutensa linnuiksi". Kauneinta on, että nuo hänen nuoruutensa linnut kävivät jättämässä hyvästit hänelle hänen viimeisen syyskuunsa päivinä. Tätä kaikkea olen miettinyt tänä keväänä Sibeliuksen nuoruuden lintuja ihaillessa, ja nähnyt hyvänä sen, että tietyt asiat säilyvät samanlaisina vuodenkierrosta seuraavaan. Tuo seikka lohduttaa, antaa turvaa, tuo jatkumoa ja luo yhteyden poismenneisiin. He ovat nuo asiat ennen meitä kokeneet yhtä syvästi, yhtä lohduttavina, yhtä turvallisina, ja nyt on meidän vuoromme kokea ne tässä ajan virrassa. Ainutlaatuista. Nostathan siis katseesi taivaalle, kun seuraavan kerran kuulet sointuja sinestä. Ne soinnut soitetaan Sinua varten.

Nostathan katseesi, kun seuraavan kerran kuulet sointuja sinestä.

Metsäni, toimistoni

Päivä, jonka olen merkinnyt etäpäiväksi jo neljä viikkoa sitten kalenteriini. Iltapäivällä edessä on puhelimitse tehtävä tutkimushaastattelu, arviolta reilun puolen tunnin mittainen. Ulkona paistaa aurinko keväthangille niin kirkkaana, etten voi muistaa milloin viimeksi olisi ollut näin valtavan aurinkoista. Hmm. Entäpä jos...

Tuumasta toimeen. Ulkovaatteet päälle, aurinkolasit päähän. Haastattelurunko paperilla, se on melko oleellinen. Kännykkä, handsfree valmiiksi korvaan. Kynä varuilta mukaan taskuun. Olikos siinä sitten kaikki.. eiköhän. Ulos, ja muutama askel talojen ohi niin olenkin jo metsätiellä, jossa ei liiku tähän aikaan päivästä ketään. Tarkistus vielä, onhan se nauhurisovellus päällä, ja soitto haastateltavalle. Kerron aluksi haastateltavalle, että päätin lähteä kävelemään metsään eli pitämään kävelyhaastattelun.

Leppoisasti sujuu se haastattelu. Ja venyy. Kestää lopulta 45 minuuttia kun on niin kivaa ja rauhallista. Kuljen metsäautotiellä, käännyn polulle umpimetsään. Auringon valo siivilöityy kauniisti ja edelleen hyvin kirkkaasti puiden oksien välistä. Metsään ei tuuli ulotu, joten äänitteeseen ei varmasti tule mitään häiritseviä kohinoita. Korkeintaan askelteni ääni.

Haastateltava kysyy lopuksi, että taisi olla kannattava valinta lähteä kävelemään, että aurinko taitaa siellä paistaa. Hymyilen ja vastaan että aivan mahtavaa oli. Kuuluiko auringonpaiste äänestäni? Vai keväthankien puhdas kirkkaus? Vai kenties hiljaisen metsän rauhoittavuus?

Ainon kävelytarinat suosittelee kokeilemaan luovasti metsätoimistoa ja kävelyä työtapana! On luultavaa ja jopa todennäköistä, että sieltä ja siten löytää aivan uusia ulottuvuuksia! Ulkoiluntäyteistä pääsiäistä kaikille :) Ulkona tuoksuu ja tuntuu keväältä.

Täältä löytyy toimistoni, jossa pipo ei kiristä.

Toimistossani on tainnut käydä muutama muukin viime päivinä.

Suositeltavia näkymiä katsottavaksi ja kuunneltavaksi.

Pitopohjasuksen kelit

Olen ehtinyt jo monena talvena laulaa Karhun nanogrip-sukseni (pertsat) suohon tai avantoon, mutta tänään hoilasin ne järven pohjasta takaisin ylös hangen pinnalle. Näissä olosuhteissa, kun lumi alkaa olla sopivan kosteata, kyseinen pitopohja sekä pitää että luistaa erinomaisen hyvin, eli aikas hauskaa on nyt kevätjärven jäillä suhautella menemään. Osittain jää on jo näkyvillä, mikä tekeekin sitten erityisesti vapaan tyylin hiihdon välillä hieman hankalaksi, koska jäiset kohdat sisältävät yleensä erilaisia uria, joissa suksi tuppaa menemään miten sattuu ja tasapainon kanssa on tekemistä. Siksi olenkin nyt nautiskellut pitopohjasuksistani ja samalla mietin, kuinka kauan tätä lystiä vielä kestää. Ihan upea talvi tämä on ollut ja ehkä tässä vielä jonkin kerran pääsee ihastelemaan talvijärviä, niiden auringonlaskuja ja ensimmäisiä iltataivaalle syttyviä tähtiä. Mutta kevät tulee ja kohinalla, sen tuoksun tuntee jo. Pian se on jo täällä, valo viipyy jo pitkään. Pian sanotaan talvijärvelle Näkemiin. Haluaisin kokea sen hetken, kun järven selkä vapautuu jäistä. Niinkuin silloin kerran Käsivarressa Pihtsusjärvellä juhannuksena...

Olen menettänyt sydämeni Talvijärvelle ja sen auringonlaskuille.

Kohta on aika sanoa Näkemiin.

Ainon sydämelliset laturetket

Osa 1: Reipas eväsretki pikkuhiihtäjien kanssa

Lahdesjärvi näyttää parhaat puolensa pienille, reippaille hiihtäjille hiihtolomalla. Välillä viisivuotias vetää retkeä, välillä seitsenvuotias. Ja silloin tällöin viisivuotias heittäytyy ladulle selälleen ja sanoo dramaattisella äänellä, ettei jaksa, vaikka oikeasti jaksaa tosi hyvin. Ohikulkijat hymyilevät kilpaa auringon kanssa. Sopiva eväspaikka löytyy niemen nokasta, jossa suuren kiven päältä voi tarkkailla ohihiihtäjien ilmeitä kaakaomuki kädessä. Takaisinpäin viisivuotias on kuin hangonkeksi päästessään hinaukseen. Mukavaa olla laturetkellä pienten kanssa. Ei mene kauaa, kun he jo hiihtävät kovempaa kuin äitinsä. Pääsekö äiti silloin hinaukseen? :)

Osa 2: Unelmoiden auringonsiltaa pitkin

On taas ilta ja aurinko laskemassa. Ehdinpäs vielä omallekin lenkille. Särkijärvi auringonlaskussa kasvattaa siivet selkään ja antaa tilaa unelmille. Vapaan tyylin latu kimmeltää hopeaa eri sävyissä. Ei ole olemassa ketään, ketä kadehtisin tai mitään muuta maailmassa, mitä haluaisin tehdä. Annan unelmien lentää ja ajatusten tulla ja mennä. Hyvä on ihmisen liitää keskellä hopeaista ja sinistä iltaruskoa.

Osa 3: Kolmen järven laturetki

Tänä talvena en tule luoksesi Lappi, sillä Sinä olet tullut minun luokseni. Minun Lappini alkaa näppärästi kotiovelta, sillä hiihdettävää ja talvitunnelmaa riittää. Särkijärvi - Suolijärvi - Hervantajärvi -kierros on oikein mukava retki vaihteeksi perinteisen suksilla. Kaikille järville on ajettu ladut ja ne ovat pysyneet kivasti auki, kiitos aktiivisten hiihtäjien. Eväät mukaan reppuun ja ei muuta kuin laduille. Tuttujakin tulee vastaan, vaihdetaan kuulumisia. Ventovieraatkin hymyilevät ja mitä kauemmas hiihdän, sitä todennäköisemmin vastaantulijat tervehtivät. Kiva eväspaikka löytyy Viitastenperältä Hervantajärveltä, jossa onkin sopivasti retken melkein puoliväli. Taukotakki on tarpeeseen, sillä aurinko ei tänään lämmitä kovin keväisesti, vaikka paistaakin vielä kirkkaasti. Sää on muuttumassa, taivas pilveilee jo. Lähipäivinä taitaa tulla lisää lunta. Ei se minua haittaa!

Ainon laturetkien filosofia on yksinkertainen: ei katsota mittarista "kuinka monta kilometriä" tai "kuinka kauan meni". Vaan tiedustellaan itseltä "kuinka monta hyvää fiilistä" ja "kuinka paljon suupielet ylöspäin". Kerätään selkäreppuun aurinkoisia muistikuvia ja ääninäytteitä. Talitintit laulavat jo, ja railon aukeaminen suksen alla on jännän kuuloista. Jos maltat odottaa iltaan asti, voit kuulla jään laulavan. Lähtisitkö kanssani tänä iltana ihailemaan täysikuuta ja kuuntelemaan jään ääniä lähijärvelle?

Auringonlaskun hiihdot

En osaa tarkalleen selittää, miksi tämä kaikki saa minut niin onnelliseksi - lumen eri sävyt auringon kultaamina, kaikki se kimallus joka ympäröi minut, talvisen järven raikas puhallus, hiljaiset ja nukkuvat rannat. Kaikki se on vapautta, ajattomuutta. Ei monia ajatuksia yhtä aikaa, vain yksi ajatus kerrallaan. Voin itse valita, menenkö hitaasti vai lujaa. On runsaasti tilaa, täällä saan hengittää. Ja tuuli vie minua eteenpäin. Olen matkalla ja perillä yhtä aikaa. Kiitos tästä retkestä.