Iso Onni on reippaat lapset ladulla ja oma koti hiihtomajana

Punaposkiset tytöt hiihtävät pitkän lenkin äitinsä kanssa. Toistan jo kyllästymiseen saakka, kuinka unelmissani on aina ollut kaksi tytärtä, joiden kanssa voin lähteä reippaasti hiihtämään. Kyllähän edellisinäkin vuosina on toki hiihdetty, ja viime vuonna jo ihan reipastakin matkaa pohjoisessa, mutta nyt tämä tuntuu jotenkin niin konkreettiselta ja realistiselta, kun on lunta ja tiedättekös mitä.

Eilen aamulla moottorikelkka kävi pyörähtämässä talomme kulmalla, kun olin kuvaamassa lähipuita, ja minulla jo heräsi toive. Voisiko se olla.. no ei kai sentään... Ihan tosi! Seuraavassa hetkessä talon nurkalta lähtikin jo kunnon latu kohti Isokuusta ja Suolijärven latuverkostoa. Tuntuu, että onnella ei ole rajoja :) Nyt nautitaan kunnon keleistä ja hiihdetään kevääseen saakka. Oma rakas talo tuntuu hiihtomajalta. Sukset odottavat hiihtäjiä oven pielessä ja sauna on lämmin sopivasti lenkiltä tullessa. Ei tarvitse lähteä erikseen minnekään, vaan suoraan vain suksille.

Lasten lenkin jälkeen oma lenkki illalla. Superluistava keli Suolijärvellä - onneksi vaihdoin vapaaseen tyyliin - pääsee kovaa, mitä nyt kunto antaa myöden. Aika huono kunto kylläkin on, mutta tästä se paranee joka kerta :) Muistaa vaan tehdä omaa suoritustaan ja nauttia jokaisesta vedosta, ja antaa suorittajien mennä menojaan. Voi vaikka pysähtyä "katsomaan Sports Trackeria" ja saada hyvän syyn pieneen lepotaukoon. Lenkin loppupuolella, kun on aika palata Vuorekseen, lasketellaan valotonta latubaanaa alas Särkijärven siltaa kohti. Mahtava tunne, kun takana kunnon lenkki ja ne mahtavat ikikuuset toivottavat takaisin kotiin. Ilman lamppuakin näkee hyvin laskea, kun silmä tottuu niin hyvin hämärään.

Kiitos Tampereen kaupungille näistä loistavista laduista ja kiitokset myös aktiiviselle naapurille, joka tästä asiasta teki aloitteen. Tämä on parhautta!

Lumikuningattarella huurretta ripsissään

Olen kävellyt ja katsellut viime päivät hiljaa ja varoen, ettei mikään näkymässä särkyisi. Olen katsonut nöyränä, varovaisesti, läheltä ja kaukaa. Olen kokenut kaiken kauniina. Luonto on tämän tehnyt. Huurreripsinen Lumikuningatar kulki tästä ohi yhtenä yönä ja puhalsi kaiken valkoiseksi. Se, mikä on pitkin syksyä nähty mustana, on nyt valkoista ja kimmeltävää.

Olen katsonut sitä erivärisiä taustoja vasten. Mustaa yötaivasta vasten. Kaunista kontrastia, valkoisia kuvioita mustalla pohjalla. Selkeitä, teräväpiirteisiä rajoja. Katson iltakävelyllä ennen nukkumaanmenoa. Kaukaiset suuret koivut, jotka yleensä huojuvat mustina silhuetteina, huojuvat nyt taianomaisesti kuin valkoiset velhot. Jään tuijottamaan ja huomaan ilmeikkäät kasvot, avautuvan suun, pitkän parran, liikkuvat kädet. Velhot jatkavat kokoustaan koko yön.

Varhaisen aamun kajossa katson. Taustana on taivaanrannan upean sininen sävy, jonka nimeä en tiedä. Läheltä katsoessa kuin pieniä teräviä neulasia. Tai ei sittenkään neulasia. Jotain muuta, paljon hienompaa. Niin haurasta, ettei saa koskea tai ne katoavat. Kun kuuntelee tarkkaan, kuuluuko pientä helinää?

Katselen auringon noustessa. Herkkiä sävyjä ja pehmeyttä, lempeyttä. Tausta on vaaleanpunainen, vaaleansininen, persikanvärinen, pumpulinpehmeä. Heitän takin niskaani ja tallustelen lähimetsään ihailemaan mykistyneenä. Niin hempeät värit tässä salaisessa, pienessä maailmassani ja minä olen sinne yksin pujahtanut.

Kuurankukkia ja Kuunponi

On tammikuu 2018 ja suuntaamme kohti Ylöjärveä, Kuunponin kotia (ja kolmen muun islanninhevosen, jotka näin sydäntalvella muistuttavat mustia karhuja). Ihanaa päästä pitkästä aikaa maalle ja hevostelemaan. Aurinkokin paistaa ja on pienesti pakkasta. Aika täydellistä, etten sanoisi.

Olemme koko päivän ulkona. Putsaamme karsinan, haemme Kuunponin tarhasta. Sillä on kuuraa ripsissä. Harjaamme, puhdistamme kaviot, satuloimme, ratsastamme. Tänään ei niin haittaa, vaikka ei niin kauheasti yrittäisi prässätä oikeaan muotoon, vaan Kuunponi saa nauttia reippaasta menosta baanalla. Askel on suuri, kovasti on intoa ja viljaa. Käynti, töltti, ravi ja laukka. Pienet ratsastajat hoitavat loppukäynnit. Lennokas Kuunponi muuttuu silmänräpäyksessä varovaiseksi askeltajaksi, ettei pieniä ala horjuttaa. Tosi hienosti sujuu!

Ratsastuksen jälkeen paistamme makkaraa nuotiolla. Nuotio hinattiin kertaalleen ratsastuskentän kulmalta toiseen paikkaan, kun eräs mustista karhuista pelkäsi sitä niin kovasti. Makkarasta puheenolleen muistuu huono sanonta islanninajoilta: "First you ride, then you eat." Onneksi nyt ei ole kyse siitä. On ihanan talvinen tunnelma ja iloinen puheensorina. Kukaan ei voi murjottaa tällaisena päivänä! Pakkanenkin on tehnyt omia taideteoksiaan kuistin laseihin.

Näemme taas pian, Kuunponi ❤ Kiitos Kuunponin ja mustien karhujen ihanille ihmisille ❤

Ystävämme Kuunponi <3

Pakkanen on luonut yön aikana omat taideteoksensa.

Onnea on... talven ensimmäinen laturetki

Ainon Kävelyretkillä voi tehdä löytöjä ja useimmiten tekeekin. Tänään tein superlöydön. Olen koko alkutalven valitellut, kun Vuoreksesta ei kulje nykyään enää yhdyslatua Suolijärven latuverkostoon. Siis ettei täältä luonnon kainalosta pääse hiihtäen hiihtämään. Olen nimittäin sitä laatua epeli, etten kovin mielelläni lähde "autolla liikkumaan" ellei ole ihan pakko. Menen mieluummin liikkuen liikkumaan. Mutta mutta. Tänään kävellessäni iltapimeällä (ehtikö tänään muuten edes päivä valjeta?) erästä läheistä metsätietä, huomasin jotain, mitä en odottanut näkeväni. Huomasin käveleväni ladulla. Siis koneladulla. Minä typerä ajattelematon ladunrikkoja. Oikein kiroilutti. Vähältä piti etten huutanut perääni ja puinut nyrkkiä. Siis kävellä ihan oikeasti ladulla. Mutta siis sillä tavalla tänään törmäsin yhdyslatuun, joka on ihan kaupungin toimesta ajettu Vuoreksen Isokuusen sillankupeesta ihan Suolijärven ladulle asti. On perinteisen latu sekä luistelulatu. Wow! Ei muuta kun äkkiä käännös kotiinpäin ja muistelemaan, missä hiihtokamat mahtavat olla - maata - sijaita. Suurin osa löytyi, muttei hiihtotakkia. No mitä siitä, äkkiä vaan joku rytky windstopper fleece päälle ja takaisin kohti LATUA.

Ladulla. Apua. Talven eka kerta ladulla on aina hieman nöyryyttävä. Mikäs laji tämä olikaan? Hei missä mun lihakset, miksi mun sääret puutuu. Miksi nää sukset tökkii, varmaan on voitelussa jotain vikaa. Ainiin, enhän mä ehtinyt voidella. Iso ylämäki yhdysladun lopulla saa sydämen läpättämään. Mähän olen antibioottikuurilla, ei nyt saisi hiihtää. Otan rauhallisesti ja pysähdyn välillä katselemaan korpikuusien huminaa. Mikäs kiire tässä. Mäen päällä odottaakin jo Suolijärven latu, ja haluan testata hieman baanaa vaikken aiokaan mennä kierrosta nyt toipilaana. Pohja on tosi tosi hyvä! Sääriä ei enää puuduta ja liikekin on muuttunut jo rennomaksi ja pidemmäksi. Menohaluja löytyisi kyllä, mutta käyn vain vähän testaamassa. Hiihdän lenkkiä väärään suuntaan (jo toinen laturike tänään, ja tämä vielä tietoisesti tehty) ja teen uukkarit kun näen että joku tulee. Viheltelen.. Sitten suuntaan kotiinpäin. Aivan huikea tämä löytö. Nyt vaan äkkiä lääkekuuri loppuun ja kuntoa kohottamaan. Hiihto on ihan parasta, siis kävelyn jälkeen tietenkin :)

Onnea on löytää hiihtobaana tammikuisena iltana.

Yhdysladun alkulähde Isokuusessa.

Hiihtäjä ja kuusi 2018.

Tätä hankintaa en ole katunut.

Suolijärven ladut tosi hyvässä kunnossa. Ei löydy mitään valittamista!

Paitsi yksi nimeltä mainitsematon laturikkuri, joka hiihtää väärään suuntaan.

Ikuiset korpikuuset humisevat rauhoittavasti kun lasken takaisin kohti Vuoresta.

Kiitollisuuden kävely vuoteen 2017

Halusin ottaa vuoden 2018 vastaan kävellen. Kävellä synnyinseutuni Suomen Chicagon & The Business Cityn katuja rakettien räiskeessä suojalaseja unohtamatta (Lahessa on aina parasta suojautua pahinta vastaan). Toisin kuitenkin kävi. Puolet perheestä, minä mukaan lukien, olimme kuumeessa tahi keuhkoputkentulehduksessa, mitä kelläkin. Niinpä uusi vuosi otettiin vastaan sisätiloissa istuen tai nukkuen.

Pienoisesta epäonnesta inspiroituneena ja parempaa fiilistä odotellessa päätän tehdä mielensisäisen kävelyretken takaisin vuoteen 2017 tavoitteena miettiä, millaisia onnenhetkiä mennyt vuosi tarjoili ja mistä saan olla erityisen kiitollinen. Olen superkiitollinen siitä, että kaikki on kokonaisuudessaan ihan hyvin - lähipiirini on koossa ja kunnossa, mitään kovin pahaa ei ole tapahtunut, arki on rullannut ja yhtä ja toista on saatu aikaan. Onnenhetkiä on ollut arjen seassakin. Mutta palataanpa muutama askel alkuvuoteen, kevättalven hangille ja jäille.

~~~~~~

Koukkujärvi on alkuvuodesta paksussa jäässä. Mikä ihana talviparatiisi! Kirpeitä pakkaspäiviä järven jäällä luistellen ja hiihtäen. Lapset nauttivat ulkoilmaelämästä. On ihan oikeasti pakkasta ja kylmää. Lunta ei ole paljonkaan, mutta järven jäällä pystyy ihan hyvin hiihtämään. Jokaisena viikonloppuna ja joskus arki-iltoinakin asuinalueemme väki kerääntyy jäälle lumilapioiden ja kolien kanssa auraamaan yhteistuumin. Nuotio sytytetään rannalle ja siinä paistetaan luistelun lomassa makkaraa ja vaahtokarkkeja. Tämä on kaikkein kaunein lähitalviparatiisi mitä olen kokenut.

Pääsiäinen. Matkaamme Oulun ja Rovaniemen kautta Saariselälle. Paljon, paljon lunta. Oikeat keväthanget ja auringonpaistetta. Mukana uudenuutukainen vapaan tyylin suksipaketti. Kunto kasvaa kohisten tuon viikon ajan. Vapautta tunturin päälle kiivetessä, myrskyää ja tuulee, latu umpeutuu. Kokonainen viikko ilman sähköpostin vilkuilua. Tänne palaan uudelleen, täällä on hyvä olla ja hiihdellä <3

Toukokuu, aurinko lämmittää. Tampereen teknillisen yliopiston viimeinen karonkka. Osallistun promovendinä. Muodolliset tilaisuudet etiketteineen, koodeineen, protokollineen ja mustine asuineen jännittävät mahdottomasti. Ja etenkin se hassu hattu. Selviydyn. Nautin ainutkertaisuudesta ja juhlallisuudesta.

KESÄ. Islanninhevosia, shetlanninponi, pieni varsa. Kissoja, kissanpentu. Koiriakin. Unta ja unelmaa koko kesä. Ratsastusretkiä kesäöinä, mindfulnessia usvaisilla pelloilla. Tarinoita, viini-iltoja, kuikan huuto, uusia kauniita muistoja. Joutsenperhe, joka lipuu joella. Kesä, jolloin islanninhevoset kopsuttelivat uudestaan elämäämme. Kiitos tästä ihanasta kesästä <3

Loppukesän marjamaat. Mukava ystävä, jonka kanssa laitamme saappaat jalkaan ja painumme mustikoita ja vadelmia poimimaan auringon laskiessa. Kerätään vielä tästä ja tuosta. Lukuisia tuokkosellisia metsän antimia. Korkea taivas ja iltarusko. Vaaleanpunaisia ja kaikenvärisiä pilviä.

Syksyn keltaiset lehdet ja psykologian kurssin Iso Vastuu. Voittajafiilis, minä tein sen, ihan itse, selviydyin kaikesta. Suuri oppimiskokemus itsellekin, luennointi muuttuu hirvityksestä nautittavaksi.

Vesisade, lumisade, selkenevä alkutalven iltataivas, kuunvalo. Kuunponilla ratsastusta, menneiden muistumia yhdistyneenä tähän hetkeen. Edessäni hopeinen harja kuin meren aallot. Jumalten askellajia tölttiä, lennämme yhdessä eteenpäin. En ole enää surullinen, en haikea. Olet siellä jossain, hopeasiipinen oma Fálkini, ja kuunvalossa olet taas luonani <3 <3

~~~~~~

Semmoisia polkuja ja askeleita menneenä vuonna. Nyt alkanut vuosi onkin minulle tietyllä tapaa juhlavuosi, mutta enpäs paljastakaan, millä tavalla. Nyt pieni uudenvuoden lupaus: "Olen rohkea. Luotan. Uskon itseeni." Ja sama Sinulle kuiskaten keijumaisen heleästi: "Ole rohkea. Luota. Usko itseesi." Voimakasta uutta vuotta Sinulle <3