Lumikuningattarella huurretta ripsissään

Olen kävellyt ja katsellut viime päivät hiljaa ja varoen, ettei mikään näkymässä särkyisi. Olen katsonut nöyränä, varovaisesti, läheltä ja kaukaa. Olen kokenut kaiken kauniina. Luonto on tämän tehnyt. Huurreripsinen Lumikuningatar kulki tästä ohi yhtenä yönä ja puhalsi kaiken valkoiseksi. Se, mikä on pitkin syksyä nähty mustana, on nyt valkoista ja kimmeltävää.

Olen katsonut sitä erivärisiä taustoja vasten. Mustaa yötaivasta vasten. Kaunista kontrastia, valkoisia kuvioita mustalla pohjalla. Selkeitä, teräväpiirteisiä rajoja. Katson iltakävelyllä ennen nukkumaanmenoa. Kaukaiset suuret koivut, jotka yleensä huojuvat mustina silhuetteina, huojuvat nyt taianomaisesti kuin valkoiset velhot. Jään tuijottamaan ja huomaan ilmeikkäät kasvot, avautuvan suun, pitkän parran, liikkuvat kädet. Velhot jatkavat kokoustaan koko yön.

Varhaisen aamun kajossa katson. Taustana on taivaanrannan upean sininen sävy, jonka nimeä en tiedä. Läheltä katsoessa kuin pieniä teräviä neulasia. Tai ei sittenkään neulasia. Jotain muuta, paljon hienompaa. Niin haurasta, ettei saa koskea tai ne katoavat. Kun kuuntelee tarkkaan, kuuluuko pientä helinää?

Katselen auringon noustessa. Herkkiä sävyjä ja pehmeyttä, lempeyttä. Tausta on vaaleanpunainen, vaaleansininen, persikanvärinen, pumpulinpehmeä. Heitän takin niskaani ja tallustelen lähimetsään ihailemaan mykistyneenä. Niin hempeät värit tässä salaisessa, pienessä maailmassani ja minä olen sinne yksin pujahtanut.