Talven tuokiokuvia

Hiihdän halki lumisen metsän, joka nukkuu talviuntaan. Metsän haltijoilla on yllään lumiset, paksut viitat, joiden suojissa ne uneksivat ja hymisevät omia sävelmiään. Onni on hiihdellä ja olla osa talven kaunista tuokiota. Kuulostelen valkoisen eri sävyjä. Korppi lähettää terveisensä yläilmoista. Miltä tämä sinusta näyttää, tämä uninen maisema, kyselen.

Suuntaan sukseni järven jäälle. Jos minulla olikin huolia selkärepussani, täällä ne eivät minua tavoita. Umpihankeen uppoavat kaikki ne ajatukset, jotka ovat tummia ja raskaita. Kevyesti kuljettavat sukseni minua tämän avaran taivaan alla. Hetki on vaaleansininen ja valkoinen, vaaleanharmaa ja höyhenenkevyt.

Hiihtäessäni metsissä ja jäällä koen selittämätöntä yhteyttä niihin, jotka täällä takametsissä ennen minua taivalsivat. Koen metsän ja jään olevan muuttumattomia, aina samanlaisia, sukupolvelta toiselle. Talven elementit - valkoisuus ja sen eri sävyt, rauha, pehmeys, avaruus, taivaan sulautuminen maahan. Aistin, että samat tunteet on kokenut joku tällä samalla paikalla kauan, kauan sitten. Hän on pysähtynyt, minne ikinä olikaan menossa, ja rauhoittunut kuuntelemaan talvisen hetken ihmeitä. Tuntenut ne hyviksi, säilönyt ne syvälle ikiomaksi rauhan kokemuksekseen. Jatkanut eteenpäin vieden tunteen mukanaan. Tallentaen kauniin kuvan muistoksi sydämeensä.

Tässä maisemassa selkäreppu on kevyt kantaa.

Hiihtäjän onni löytyy täältä, talvijärven jäältä.

Tämä hetki säilötään syvälle.

Talven haltijoiden hyräillessä ikiomia säveliään.